Kolme kaverusta askeltaa Ahmaskylän pitkää suoraa viiden päivän muonat ja muut tarpeelliset varusteet pakattnina vanhan polkupyörän selkään. Mieli on korkealla, sillä taas ollaan maastoretkellä. Vuorotellen talutetaan pyörää. Joku perheistämme on joutunut luovuttamaan ainoan pyöränsä. Kuivan kylätien pinnasta nousee pölyä askelten alta suuhun asti. Aurinko porottaa. Hampaissa ratisee ja suuta kuivaa, sillä päivä on länunin eikä juotavaa ole osattu varata mukaan. Tietäähän sen. Kaupunkilaispoikia. Asemalle on tultu junalla ja suunta on kohti Rokuan vaaroja. Pojat, vanhimmasta päästä lukien, Sirolan Kari ( 19 v. ) Lahdenperän Esko (17 v) ja allekirjoittanut (15v).
Tietä riittää. Sanovat sitä viiden kilometrin suoraksi ja sellainen se varmaan onkin.
Onneksi sitä ei tarvitse kävellä loppuun asti, sillä polku vaaroille haarautuu kohta pitkän suoran puolivälin jälkeen. Matka jatkuu aluksi pikku soiden yli vanhoilla pitkospuilla taiteillen, välillä pitkin kuivempia kankaita. Matkaa on kaikkiaan noin seitsemän kilometriä. Nykyään matka tehdään autolla ja kiljaimellisesti pihalta pihalle. Mutta toisin oli silloin. Vuonna 1953, jolloin tämä matka tehtiin, ei vaara-alueen sydämessä, Syväjärvellä, ollut Toppilayhtiönja Res.upseeriyhdistyksen majojen lisäksi kuin yksi yksityinen mökki. Näiden lisäksi, Lianjärven niemestä, löytyi asuttuna oleva talo -Liantorppa. Alueella aisti vahvana erämaan tunnun, ainakin tällainen kaupunkilaispoika. Myös linnusto viittasi siihen suuntaan. Syväjärven rannalla, saunan portailla, oli hieno kokemus keskustella järvellä asustavan kuikkaparin kanssa. Kuuuiikk¬ka huuto vaihtoi suuntaa kuin kaiku, äänen kimpoillessa rantojen välillä. Vuoroin kuikan, vuoroin ihmisen suusta lähteneenä. Kalaakinjärvi antoi, niin kuin moni muukin alueella oleva. Lähinnä haukea.
Suora lainaus silloisesta havaintopäiväkirjastani kertonee parhaiten senaikaisen tunnelman. ”Voitko kuvitella auringonlaskua Syväjärvellä. Tuuli on kokonaan tyyntynyt. Puut kuvastuvat mustina iltaruskon punaa vasten. Kulorastas laulaa. Juhannusturilaat lentävät juhlavaa kaartaan taivaalla. On hetki jonka tulen muistamaan ”
Sentimentaalistako? Tietysti. Sehän kuuluu nuoruuteen! Ainakin 15 vuotiaana.
Jk. Tämä iloinen, huoleton ja vastuuton aika vaihtui vähitellen vastuulliseen. Oma perhe ja työelämä nousivat kullakin pääosaan. Tiet erosivat, ystävät vaihtuivat. Vain nuoruuden kultaiset muistot säilyvät.
Helge Eskelinen
Karjakatulainen 1940-1959