S U U T A R I
Oulu oli tärkeä liikenteen solmukohta maanteiden ja rautateiden risteyksessä ja Oulussa oli yksi Pohjois-Suomen tärkeimmistä satamista. Siksi ryssä kohdisti tänne runsaasti pommituksiaan. Asuimme sota-aikana Raksilassa, Vainiokadulla, yksikerroksisessa puutalossa, joka oli vanhanajan rivitalo. Talossa oli neljä kamarin ja keittiön huoneistoa. Jääkaappeja ei siihen aikaan vielä ollut, joten talon alla, kellarikerroksessa oli jokaiselle huoneistolle betoniseinäinen komero ruokatarpeiden säilyttämistä varten. Sinne menimme suojaan aina pommitusten tullessa. Betoniseinät olivat ohuet, vain komeron viileänä pitämiseen tarkoitetut.
Hälytyssireenien soidessa, yleensä yöllä, vanhempamme kaappasivat meidät, veljeni ja minut sängystä ja
kantoivat kellariin. Isä otti veljeni, joka oli kaksi vuotta minua vanhempi, ja äiti otti minut. Olisin halunnut
ulkona katsella taivaalta, miten valonheittimet etsivät pommikoneita ja myös koneiden pudottamia valopommeja, joilla ne etsivät pommituskohteita, olisi ollut kiva nähdä. Mutta äitini tuntui pelkäävän niin paljon, ettei siinä joudettu pysähtymään. Harmittelin sitä kiirettä. Uskoin, että isäni rohkeampana antoi veljeni katsella pitempään sitä näkyä. Ainakin kellariluukkujen avaamisessa meni aikaa sen verran, että veljeni saattoi kellarikomerossa kehuskella, miten mahtava näkymä taivaalla avautui.
Ja ne äänet! Ilmatorjuntatykit laukoivat ammuksiaan, jotka räjähtivät taivaalla. Pommit ujelsivat alas
ja räjähtivät pelottavasti maahan osuttuaan. Maa tärähteli räjähdyksistä, jotka selvästi lähestyivät
meitä. Raksilahan sijaitsee välittömästi ratapihan takana idän puolella. Ja rata oli taatusti pommitusten
kohteena. Pommikoneet saapuivat kaupungin ylle yleensä lännestä, mereltä. Siten Raksilaankin putosi
monta pommia.
Kerran olimme jälleen kellarissa suojassa pommeilta. Suojaa komero ei tosin olisi kovin paljon antanut,
mikäli pommi olisi osunut kohdalle. Sellainen tilanne tuli eteemme kerran. Kuulimme komerossa pommin
ujelluksen joka voimistui ja voimistui. Kuulimme, miten se tuntui putoavan juuri siihen paikkaan, jossa
olimme. Vanhempamme painoivat meidän lattiaa vasten ja painautuivat päällemme. Odotimme räjähdystä
ja kuolemaamme — mutta mitään ei tapahtunut!!!! Elämämme saattoi jatkua. Mikä helpotus!
Seuraavana aamuna isän mentyä töihin, äitimme ihastuksekseen näki ikkunasta pommin perän lumessa.
Mikä mahtava sotamuisto! Pojille heti ulkovaatteet päälle ja hakemaan se, ennen kuin joku toinen sen
huomaa ja vie. Siispä sinne me isoveli edellä menimme pomminperää hakemaan. Veli oli jo sotamuistossa
kiinni, mutta sepä ei mihinkään liikahtanut. Siispä minäkin auttamaan. Silloin talon toisesta päästä
miehet huusivat hädissään, että älkää koskeko. Se on suutari! Se voi räjähtää! Vetäydyimme kiireesti
pois ja lähdimme palaamaan kotiin. Äitimme luonnollisesti seurasi meitä ikkunasta ja kun hän näki, että
emme tuokaan sotamuistoa, hän elehti vihaisesti ja antoi merkkejä, että ottakaa nyt se pomminperä.
Hän oli nopeasti meitä vastassa ulko-ovella vihaisena komentamassa takaisin. Hän ei sisälle kuullut mitään.
Myöhemmin armeijasta tuli joku tekemään pommin vaarattomaksi. Lähiseudun asukkaat siirrettiin
jonnekin turvaan siksi ajaksi. Minä en vaan muista, mihin meidät vietiin. Eikä enää ole muita elossa
perheestämme, että voisin kysellä asiasta.
Kirjoitti Reijo Lehto