PIENI KERTOMUS RAKSILASTA MAAILMALLE

Synnyin Oulun läänisairaalassa, läänillä kuten sitä siihen aikaan kutsuttiin. Vuosi oli 1950 ja marraskuu. Ouluhan on niillä leveysasteilla jolloin marraskuussa tuskin trooppinen lämpö hiostuttaa ihmisiä, uskallan melkein sanoa, että lunta oli ja varmasti pakkanenkin paukkui nurkissa.
En sen enempää tuosta vaan siirrytään suoraan Raksilaan. Koska olin silloin lapsi ja 4-5 vuoden ikäinen kun asuimme Raksilassa, ei minulla ole paljon muistikuvia sieltä. Muistan hiekkatien, ojan, joka oli toisella puolen tietä. Teuvo Pakkalan koulu oli muistaakseni melkein vastapäätä? Jos nyt ei ihan vastapäätä niin aika lähellä kuitenkin.
Leikit olivat meillä lapsilla (perheessämme oli kuusi lasta, kun veljeni Esko, joka oli se seitsemäs, kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä) sellaisia kuin lapsilla siihen aikaan oli. Leikkikalujahan meillä ei ollut vara sen kummemmin ostella, joten mielikuvitus sai korvata leikkikalujen puutteen. Mukana oli myös paljon naapurin lapsia. Koska, jos oikein muistan, niin siellähän asui aika paljon lapsiperheitä ja näin ollen leikkitovereita oli siis joka lähtöön.
Siskoni, joka oli minua 5 vuotta vanhempi, tiesi kertoa minulle yhden tapahtuman, joka on sitten jäänyt mieleeni sellaisena hauskana tapahtumana. Oja, joka oli kadun toisella puolella, kiinnosti tietysti minua, niin kuin varmasti muitakin lapsukaisia. Seikkailuhalut heräsivät näköjään minussa jo lapsena ollessani ja näin ollen sain ilmeisesti kiinnostuksen tehdä pienen tutkimusmatkan ajan kausteille ja vesihän on aina hyvin kiinnostava elementti olipa sitten kyseessä aikuinen tai lapsi. Lähdin siis reissuun ojan suuntaan ja en sitten tiedä, mitä siellä oikein tein, mutta aika näköjään vierähti sitten niin pitkäksi, että minua alettiin jo kaivata kotikonnuilla. Kun ei minua löytynyt, niin etsinnät siirtyivät sitä myöten ojan kausteille. Kaksi vanhempaa veljeäni sitten löysivät ojan reunalta vanhoja luunpaloja, jotka joku koira oli sinne aikaa myöten raahannut. Veljeni juoksivat äitini luo itku kurkussa ja huusivat, että Pentti on hukkunut ojaan ja vain luut ovat sitten ojan reunalla jäljellä. No eihän ne minun luitani ollut ja minut myös löydettiin naapurilasten kanssa leikkiessäni toisella pihalla. Siis onnellinen loppu ”hukkumiseen”.
En muista, kuinka kauan asuimme Raksilassa, mutta sieltä muutimme keskellä Oulun kaupunkia ja asuimme Hallituskadun ja Kansankadun kulmauksessa. Kävin ala-asteen ja yläasteen koulun sieltä keskuskansakoulussa. Ala-asteen tosin ensimmäisen ja toisen luokan kävin Kajaanintullinkoulussa. Lapsiperheet olivat myös enemmistö pihassa, missä asuimme, joten leikkikavereista ei ollut pulaa.
Hyppään ajassa vuosia eteenpäin ja siirryn sitten armeijan leipiin. Kävin armeijan Lapin jääkäreissä Sodankylässä. Pyssykyläksihän sitä myös nimitettiin, kun jääkäripataljoona siirrettiin Oulusta Sodankylään, muistaakseni 18960-luvulla joskus. Armeijasta olin kirjeenvaihdossa siskooni, joka asui Ruotsissa ja Göteborgissa. Ja kun sitten Reservikoulun jälkeen lähdin Ruotsiin. En oikein tiedä, miksi sinne lähdin, koska minulla olisi ollut hyvät työmahdollisuudet myös Suomessa. Ehkä kuitenkin sen paremman leivän houkutus ja palkat vetivät sitten Volvolle. Tarkoitukseni oli vain olla siellä vuoden päivät ja sitten katsella muita hommia muualta. Vaimoni ja lapseni muuttivat myös Ruotsiin perässäni. Mutta sitten tuo avioero paholainen tuli kylään ja erosimme, jos ei nyt hyvässä järjestyksessä, mutta erottiin kuitenkin. Sain työpaikan Norjasta Öljylautoilta ja olin töissä ranskalaisella ELF-öljy-yhtiöllä. Tosin porasimme luonnonkaasua pääasiassa. Sitten vuoden kuluttua sain kontraktin amerikkalaisen Philips Petrolium 66 yhtiön kanssa. Nyt siis elettiin jo vuotta 1976-77. Vuonna 1980 tulin sitten takaisin Ruotsiin ja menin sitten sellaiseen aikuisten lukioon, koska halusin parantaa koulutodistuksiani Suomesta, ja luin sitten ruotsinkielen nelosen Lundin yliopiston sivussa.
Minua kiinnosti myös parapsykologia ja pääsin sitten myös yliopiston järjestämälle kurssille, jota kävin yhden lukukauden ajan. Parapsykologiasta voisin kertoa enemmänkin, mutta jätän sen pois jotta ei tule turhaa höpinää asiaan.
Olin paljon yhteydessä Susannaan, joka on tyttöni. Myöhemmin sain aikaan pojan, joka on kahdeksantoista vuotta nuorempi kuin tyttäreni ja joka on nyt lukemassa itseään merikapteeniksi, vai mikä se on Suomessa laivan kapteeni tai jotain sinne päin. Poikani on nyt Australiassa ja Indonesiassa. Sanoin pojalleni, että sinun täytyy mennä sitten kapteeniksi sellaiseen risteilylaivaan Karibiaan, jotta vanhalla isälläsi sitten on hyvät eläkepäivät laivan aurinkokannella. no saa sitten nähdä miten käy.
Meitä pyydettiin sitten kerran, tytärtäni ja minua, sellaiseen televisio-ohjelmaan, mikä ruotsiksi on nimeltään ”Tjocka släkten”, suoraan suomeksi käännettynä siis ”Paksu suku” tai jotain sinne päin. Kääntäköön nyt itse kukin sen sitten siten, mikä parhaalta kuulostaa. Kiva kokemus, mutta emme ihan klaaranneet telkkariin asti. siitä sitten oikeastaan alkoi tuo minun pieni, mutta kiva ja mielenkiintoinen elokuvaelämä. Tosin osani ovat olleet pieniä ja harvasanaisia, mutta hyviä kokemuksia. Minut pyydettiin koekuvauksiin Kurt Wallanderin elokiviin poliisi näyttelijäksi. Meitä hakijoita oli ehkä peri tuhatta ja viisi pääsi siihen ensimmäiseen elokuvaan, joka on nimeltään ”Innan frosten” ruotsiksi. En tiedä, mikä se on Suomessa. Tämä tehtiin 2004 ja olin yksi niistä viidestä poliisista. Oli hyvä tuuri. Kumma kyllä tulin hyväksi ystäväksi Krister Henrikssonin kanssa, joka näytteli Wallanderia. Ola Rapace, joka näytteli sitä nuorempaa sukupolven poliisia, oli myöhemmin myös tuossa viimeisessä James Bond elokuvassa. Tulimme erittäin hyväksi ystäväksi. Minulla on mailiyhteys molempiin näyttelijöihin vieläkin. Sitten olin mukana yhdeksässä Wallanderin elokuvassa.
Sain sitten hyvän osan saksalaisesta televisiosarjasta Soko Wismar, jossa näyttelin ruotsalaista poliisia ja puhuin englantia. Mutta kuten aina Saksassa tehdään, niin olihan minut sitten dubattu saksaksi. Sanoin sitten ystävilleni, kun katsoimme sarjaa, että en tiennytkään, että puhuin noin hyvää saksaa. sitten sai osan yhdessä ranskalaisessa komediassa ja vaihteeksi ei tarvinnut vetää poliisin kamppeita päälle vaan ihan herrasmiestä siinä sitten näyttelin.
Sitten minua pyydettiin taas vaihteeksi yhteen ruotsalaiseen komediaan, joka kantoi nimeä ”Succeduon”, ja taas sitten vedettiin poliisin kamppeet päälle. Tällä kertaa sain näytellä hiukan sellaista ilkeää poliisia ja näin ollen sain improvisoida vuorosanojen kanssa. Olen hyvilläni siitä, että minusta ei tullut tai tule kuuluisaa näyttelijää, koska minua odottaa uudet elokuvat ja nyt hiukan suuremmat roolit. Olen nähnyt heidän elämäänsä läheltä ja se ei tosiaan houkuttele.
Nyt minulla on tapaaminen kahden englantilaisen naisen kanssa, jotka tekevät sellaista stylinki ohjelmaa ympäri maailmaa ja he pyysivät minua Malmöön ja ehkä sitten haluaisivat vaikka stylata vanhaa ukkoa. Mene ja tiedä.
Tuossa lyhyesti elämäni Raksilasta maailmalle. Matkani on siis kulkenut Raksilasta, Ruotsista, Norjasta, USA:sta, Sisiliasta Arabiemiraatista takaisin Ruotsiin 40 vuoden ajan.
Pentti Pirkola